Ihmisen erityinen taito muihin eläinlajeihin verrattuna on kyky kertoa tarinoita. Tarinoilla on merkittävä roolinsa ihmiskunnan historiassa: niiden avulla on luotu yhteistä ymmärrystä ja saavutettu yhteisiä tavoitteita. Miksi tarinoilla on väliä ja miksi jokaisen globaalikasvattajankin olisi syytä olla niistä kiinnostunut?
Teksti: Sanna Rekola
Kautta ihmiskunnan historian tarinoiden kertominen on ollut merkittävä tapa siirtää tietoa ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle. Oraalisissa kulttuureissa tarinat siirtyivät kerrottuna tai laulettuna sukupolvelta toiselle. Ihmiset olivat sekä tiedon tuottajia että vastaanottajia. Jokainen tarinankertoja saattoi vaikuttaa siihen, millainen viesti välittyi eteenpäin.
Kirjojen, radion ja television myötä siirryimme yksisuuntaisemman viestinnän aikakauteen. Suurin osa ihmisistä passivoitui tiedon vastaanottajiksi ja vain harvoilla oli mahdollisuus osallistua tiedon tuottamiseen.
Digitaalisella aikakaudella roolit ovat jälleen muuttuneet ja olemme osin palanneet oraaliseen perinteeseen. Jokainen on paitsi tiedon vastaanottaja myös tuottaja ja tulkitsija. Digioraalinen aika haastaa meitä myös tiedon vastaanottajina: kun tulkintoja on monia, mikä niistä läpäisee minun tietojärjestelmäni? Mikä on luotettavaa ja ”oikeaa” tietoa?
Aivot valikoivat tietoa tietämättämme
Tiedon vastaanottamista aivoissamme ohjaa verrattain heikko käyttöjärjestelmä. Aivoverkosto, eli aivojemme retikulaarinen aktivaation säätöjärjestelmä suojaa aivojamme ylikuormittumiselta ja ohjaa niitä ottamaan vastaan vain sellaista tietoa, joka jäsentyy helposti osaksi jo olemassa olevaa tiedon kokonaisuutta. Käytännössä omaksumme vain sellaisia asioita, jotka vahvistavat arvojamme tai uhkaavat niitä. Muu tieto osuu sokeaan pisteeseen ja menee niin sanotusti ohi.
Tätä lähtökohtaa vasten globaalikasvattajat ovat valtavan haasteen edessä. Tavoitteemme on usein tarjota uusia näkökulmia ja avartaa kohderyhmiemme ajattelua maailmasta. Miten tämä voi toteutua, jos uuden tiedon omaksuminen on näin haasteellista? Miten saamme ihmiset pois poteroistaan?
Tarinat läpäisevät suodattimet
Aivojen käyttöjärjestelmässä on onneksi heikko kohtansa. Hyvät tarinat läpäisevät systeemimme ilman että aivot ehtivät tehdä vastarintaa. Omaksumme uutta tietoa ja uusia näkökulmia lähes huomaamatta. Arvomme muuttuvat.
Perinteisen järkiperäisen argumentaation sijaan globaalikasvattajien onkin hyvä ottaa haltuun tarinankerronnan perusteet. Tarinat herättävät tunteita, stimuloivat aisteja, tarjoavat samaistumispintaa ja ohjaavat meitä toimimaan moraalisesti oikein.
Miten hyvä tarina rakentuu?
Tarjolla on tutkimustietoon perustuvia kaavoja, joilla iskevän tarinan voi helposti rakentaa. Yksi esimerkki tällaisista on Joseph Campbellin Hero’s Journey, jonka mukaan tarinoissa toistuvat lähes aina seuraavat elementit:
1. Call to Adventure: Tarinan sankari saa kutsun seikkailuun.
2. Mentor: Mentori tarjoaa hänelle tukea.
3. Friends and Foes: Ystävät auttavat ja viholliset mutkistavat matkaa.
4. The Path of Trials: Sankari kohtaa haasteita.
5. Powers and Abilities: Ja löytää omat voimavaransa.
6. The Dark Cave: Ennen loppua sankari kohtaa suuren vastoinkäymisen tai joutuu kamppailuun.
7. Death and Rebirth: Josta seuraa kuolema ja uudelleensyntyminen.
8. Return and Gifts: Lopussa sankari palaa yhteisöönsä ja tarinan opetus kääntyy yhteisön voimavaraksi.
Vaikka tarinan kaava on usein tuttu, se koukuttaa.
Miten tarinat toimivat globaalikasvatuksessa?
Globaalikasvatuksen näkökulmasta on kiinnostavaa pohtia, millaisia rooleja tarjoamme toimintamme osapuolille. Kuvaammeko itsemme sankareina, vai otammeko sittenkin mentorin roolin? Kuka silloin on tarinan sankari? Uskallammeko kutsua kohderyhmän edustajat haastavalle matkalle, pimeisiin luoliin? Mikä heitä motivoisi lähtemään? Entä onko tarinassa vihollista? Kuka tai mikä se on ja miten se voitetaan?
Campbellin teoriassa olennaista on, että suuri osa seikkailusta tapahtuu ennestään tuntemattomalla maaperällä. Astuakseen seikkailuun sankarin on uskallettava ottaa askel tuntemattomaan. Saduissa toinen maailma löytyy vaatekaapista tai kaninkolosta, elävässä elämässä epämukavuusalueelta tai uusien toimintamallien ääreltä.
Vaatii rohkeutta lähteä matkalle, kohdata vihollinen ja oppia uutta – muuttaa kenties käsitys maailmasta sellaisena kuin olemme sen oppineet tuntemaan. Otammeko tämän huomioon tarinassa, jota tarjoamme, kun kutsumme ihmisiä muuttamaan maailmaa kanssamme? Entä osaammeko kertoa tarinan loppuun asti? Mikä on muutos tai opetus, jonka haluamme lopussa nähdä?
***
Kirjoittaja osallistui Fingon Storytelling for Global Citizenship -koulutukseen 6.-7.5.2019, jossa kouluttajana toimi Bobby McCormack irlantilaisesta Development Perspectives -järjestöstä.
