Transformative Learning Journeysta puhuttaessa vanha sananlasku pitää hyvin paikkaansa: matka on määränpäätä tärkeämpää. Tähän vanhat viisaudet jäävätkin, sillä osana Bridge47-hanketta järjestetyllä kurssilla on tarkoitus keikauttaa ympäri kaikki tuttu ja turvallinen ja oppia katsomaan asioita uusista näkökulmista.
Teksti: Enni Saikkonen Kuva: Enni Saikkonen
Syy oli yksinkertainen. Anna-Kaisa Hiedanniemi ja Riikka Lehtinen kaipasivat kumpikin uusia näkökulmia työhönsä globaalin kansalaiskasvatuksen parissa.
Molemmat tekivät tästä johtuen päätöksen hakea kansainväliselle Transformative Learning Journey (TLJ) -kurssille viime kesänä. Hiedanniemi työskentelee globaalikasvatuksen asiantuntijana Plan International Suomessa ja Lehtinen yhdenvertaisuustyön asiantuntijana Rauhankasvatusinstituutissa.
”Itse kiinnostuin erityisesti globaaleihin kriiseihin ratkaisujen löytämisestä transformatiivisella kasvatuksella. Ilmoituksessa myös korostettiin paljon uteliaisuutta ja avoimuutta, mikä herätti mielenkiintoni”, Lehtinen sanoo.
Kansainvälisen ryhmän 23 jäsentä 13:sta eri maasta tapasivat ensimmäisen kerran viime vuoden lokakuussa. Ensitapaamisesta alkoi kolmen yhteisen intensiivitapaamisen ja itsenäisen työskentelyn oppimismatka.
Tärkein anti ollut itsestä oppiminen
Belgradissa huhtikuussa järjestetyllä International Civil Society Weekillä TLL-ryhmää pyydettiin kertomaan kokemuksistaan muille. Tehtävä osoittautui haastavaksi, koska matka on ollut jokaiselle osallistujalle niin yksilöllinen.
”Toki opimme paljon erilaisia menetelmiä ja saimme myös paljon käytännön vinkkejä omaan työhömme. TLJ:n tärkein anti on kuitenkin ollut jotain aivan muuta, oppimista itsestä”, Hiedanniemi pohtii.
TLJ:n sisällön taustamateriaalina on ollut esimerkiksi tutkija Vanessa Andreottin kollektiivin teoriat. Oppiminen lähtee aina yksilöistä, mutta tapahtuvat muutokset ovat yhteiskunnallisia.
”Tavoitteena on saada aikaan sellaisia muutoksia, jotka purkavat ulossulkevia yhteiskunnallisia rakenteita. TLJ:ssä keskityttiin erityisesti kolonialistisiin rakenteisiin ja niiden purkamiseen”, Lehtinen sanoo.
Kuka saa osallistua? Kenen ääni kuuluu?
TLJ:n osallistujat päätyivät esitykseen, jonka tavoitteena oli herättää katsojissa tunteita, joita osallistujat itse kokivat kurssin aikana. Yleisön istuessa hiljaa salissa, yksi toisensa jälkeen TLJ:n osallistujat nousivat korostetun hitaasti ylös, esittivät kysymyksen ääneen ja alkoivat kävellä rauhallisesti ympäri salia. Yleisössä tunnelma oli hämmentynyt. Onko tämä käsikirjoitettu? Pitääkö minun osallistua tähän? Saanko osallistua? Mitä haluaisin kysyä? Juuri nämä kysymykset ovat pyörineet myös TLJ:n osallistujien mielissä kurssin aikana.
”Tällaiset tunnelmat kuvaavat erinomaisesti kokemuksiamme. Olemme pohtineet paljon esimerkiksi kysymyksiä siitä, miksi toiset ovat tervetulleita mukaan ja toiset eivät. Lisäksi olemme käsitelleet omia epämukavuusalueitamme ja niiden rajojen venyttämistä”, Hiedanniemi ja Lehtinen sanovat.
Tärkeimpiin oppeihin molempien mielestä kuuluu tuttujen termien, vakiintuneen sanaston ja oman työskentelyn kriittinen arviointi.
”Konkreettisina muutoksina huomaan, että esimerkiksi opettajille pitämissäni koulutuksissa havainnoin aiempaa enemmän ja käytän menetelmiä, joilla pyrin luomaan luontevan ja turvallisen oppimisympäristön ja tekemään tilaa erilaisille osallistujille. Olen saanut myös tänä keväänä poikkeuksellisen paljon palautetta dialogisuudesta ja läsnäolevasta, ohjaavasta koulutusotteesta, jonka uskon kumpuavan TLJ:n sisällöistä”, Hiedanniemi kertoo.
