Suomessa kasvatuksesta ja koulutuksesta puhutaan melko romantisoidusti huolimatta koulutusta koskevista isoista historiallisesti merkittävistä globaaleista ja kansallisista muutoksista. Ylpeilemme koulutuksen mallimaasta ja koulutus nähdään ratkaisuna hyvin monenlaisiin ja vaihteleviin ongelmiin. Ajattelemme, että lisää koulutusta ikään kuin pelastaa yhteiskunnan, talousjärjestelmän ja yksittäiset kansalaiset. Mitä suurempi osa kansalaisista saadaan jonkinlaisen koulutuksen kaltaisen piiriin yhä varhaisemmin ja mielellään koko loppuelämäksi, sitä parempi. Koulutusta koskeva keskustelu on vaikuttanut jumittuneen kysymykseen määrästä, ja huomattavasti vähemmällä huomiolle on jäänyt, mitä kasvatuksessa ja koulutuksessa tapahtuu, minkälaisia asioita tavoitellaan ja millainen paikka koulutus on esimerkiksi nuorille.
Teksti: Professori Kristiina Brunila
Kasvatuksen, koulutuksen ja eriarvoisuuden hankala suhde
Kun Suomessa on ylpeilty koulutuksen ohella myös tasa-arvosta, koulutuksessa on tehty vuosikymmeniä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä varhaiskasvatuksesta peruskouluun, lukioihin, koulutussiirtymiin, korkeakoulutukseen ja aikuiskoulutukseen. Sadoissa lyhytkestoisissa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusprojekteissa on koetettu viedä ja vakiinnuttaa koko koulutusjärjestelmään reilumpia, tasa-arvoisempia ja yhdenvertaisempia käytäntöjä, ehkäistä syrjintää, kiusaamista, häirintää, rasismia, seksismiä, homofobiaa, ableismia ja muuta eriarvoistavaa ja marginalisoivaa kohtelua, oletuksia ja hierarkioita. Ongelma on ollut siinä, että kun projekti on loppunut, on toimintakin loppunut. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät ole vakiintuneet järjestelmään ja käytäntöihin. Asian voi ilmaista myös niin, että koulutusjärjestelmä on lukuisista yrityksistä huolimatta vuosikymmenet hylkinyt tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tavoitteita.
Samaan aikaan Suomessa on eletty jatkuvien koulutusreformien aikaa ja aikaa, jonka on sanottu ”tärähtävän yksilöön”. Käytännössä kasvatuksen ja koulutuksen tavoitteet ovat kapeutuneet samoin kuin niiden ihmisnäkemyskin. Samalla uutiset ja selvitykset ovat tuoneet esille, että osa opettajista on väsyneitä ja miettivät ammatinvaihtoa. Väsymystä ovat ilmaisseet myös oppilaat ja opiskelijat.
Suomessa vahva koulutususko on tarkoittanut uskoa ja luottamusta siihen, että koulutuksesta seuraa siihen osallistuville ja koko yhteiskunnalle hyviä asioita. Koulutususko yhdessä erinomaisuuden eetoksen kanssa ovat estäneet meitä näkemästä koulutusjärjestelmän ongelmia. Tai miten ongelmia voisi ollakaan, kun olemme niin erinomaisia?
Koulutususko on saanut peräänkuuluttamaan lisää koulutusta sen sijaan, että tarkastelisimme, mitä yhteiskunnassa ja sen osana toimivassa kasvatuksessa ja koulutuksessa tapahtuu, mikä oikeastaan on kasvatuksen, koulutuksen ja opetuksen yhteiskunnallinen tehtävä, tavoitteet ja metodit samoin kuin koulutuksen ja eriarvoisuuden suhde, joka on ollut ja on edelleen hankala. Kriittisemmän tarkastelun sijaan olemme tyytyneet luottamaan siihen, että kasvatus ja koulutus tarkoittavat ja tuottavat lähtökohtaisesti hyvää.
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koskeva tutkimus on tuonut jo pitkään esille, että vaikka kasvatuksessa ja koulutuksessa on monia hyviä asioita, on siellä myös ongelmia. Hyvää tarkoittavuudesta ei välttämättä aina seuraakaan hyvää. Kasvatus ja koulutus ovat tuottaneet ja uusintaneet monenlaista eriarvoisuutta, joka liittyy esimerkiksi sukupuoleen, etnisyyteen, varallisuuteen, seksuaalisuuteen, vammaisuuteen ja muihin eroihin. Asian voi ilmaista myös seuraavasti: me kaikki olemme jossain mielessä erilaisia, ja meillä kaikilla on erilaisia taustoja, mutta kasvatuksen ja koulutuksen käytännöissä ja niitä koskevassa poliittisessa ohjauksessa, oppimateriaaleissa, opettajille tarjolla olevassa ammattikirjallisuudessa, oletuksissa, kohtelussa ja vuorovaikutuksessa joistakin eroista ja taustoista tulee lapsien ja nuorten olemukseen kiinnittyviä ongelmia, puutteita ja vajavaisuuksia sen sijaan, että huomiota kiinnitetään edellä mainittuihin asioihin. Kun ongelma on nähty lapsessa tai nuoressa, se on ohjannut myös ratkaisua lapseen ja nuoreen. Voidaan toki myös todeta, että historiallisesti tarkasteltuna kasvatus ja koulutus eivät ole koskaan olleet vapaita yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja etuoikeuksien uusintamisesta.
Aiempi tutkimus on tuonut esille, kuinka kasvatuksessa ja koulutuksessa tuotetaan eriarvoisuutta tavoilla, jotka voivat aiheuttaa merkittäviä hankaluuksia ja vastoinkäymisiä lapsille ja nuorille, oppilaille ja opiskelijoille. Kasvatus ja koulutus eivät ole yhteiskunnasta erillään toimivia entiteettejä. Kasvatuksen ja koulutuksen käytännöt ohjaavat ihmisiä eri tavoin ja eri paikkoihin riippuen heihin kohdistuvista oletuksista, odotuksista ja kohtelusta. Suomessa sukupuolen mukainen segregaatio on poikkeuksellisen vahva ja segregaation tuottaminen alkaa jo varhaiskasvatuksessa. Lapset jaetaan erilaisen kohtelun mukaisesti kahteen ryhmään oletetun sukupuolen perusteella ja mistä samalla seuraa erilaisia mahdollisuuksia toimia. Erilainen kohtelu ja oletukset jatkuvat läpi koulutusjärjestelmän ja säätelevät ja myös rajoittavat kaikkien lasten ja nuorten toimintaa, myös heidän, jotka eivät eri syistä halua tai pysty kuulumaan binääriseen sukupuolijärjestelmään. Sama pätee muihinkin eroihin, kuten etnisyyteen. Maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret nähdään helposti yhtenä ja yhdenlaisena ryhmänä. Jo varhaiskasvatuksessa ilmenee rasismia. Samoin vammaiset lapset ja nuoret eivät tule aina kuulluiksi tai tulevat kuulluiksi vain rajallisesti oletetun vammansa kautta, ja koulutuksessa esiintyy myös homofobiaa. Koulutuksessa ei välttämättä osata kohdata taloudellista eriarvoisuutta ja etuoikeuksia muuten kuin ehkä uusintamalla niitä. Pahimmillaan esimerkiksi köyhyydestä samoin kuin rasismista voi muodostua lapsiin ja nuoriin kiinnittyviä leimoja.
Tilanne ei purkaudu syyttämällä yksittäisiä opettajia, jotka koulutetaan kantamaan harteillaan koko kansakunnan tulevaisuutta. Ongelma on koko koulutusjärjestelmän ja sitä koskevan poliittisen ohjauksen historiallisesti muotoutuneessa rakenteessa. Koulutusjärjestelmä ja sitä koskeva poliittinen ohjaus eivät edelleenkään tarjoa riittävästi yhteiskuntalukutaitoa, tutkimuslähtöistä ymmärrystä, tai välineitä nähdä ja puuttua eriarvoisuuteen niin omassa ajattelussa kuin laajemminkaan kasvatuksen, koulutuksen, opetuksen ja ohjauksen käytännöissä ulottuen opetuksesta oppimateriaaleihin ja kaikkeen vuorovaikutukseen, viralliseen ja epäviralliseen. Ei ihmekään, että osa opettajista väsyy.
Uusia eriarvoisuuden kysymyksiä luvassa vanhojen rinnalle
Koulutususko ei rajaudu vain edellä mainittuihin niin sanottuihin vanhoihin eriarvoisuuden kysymyksiin. Se estää näkemästä sitä, mitä yhteiskunnassa ja koulutuksessa on laajemmin tekeillä. Koulutuksen yhteiskunnallinen rooli on muuttumassa. Koulutus ja sen tavoitteet ja toteuttamistavat käyvät globaalisti ja kansallisesti läpi historiansa ehkä mittavimpia muutoksia. Ylikansalliset ja vaikutusvaltaansa kasvattavat organisaatiot, kuten EU, OECD ja UNESCO ovat keskeisemmin vaikuttamassa siihen, millaista tietoa ja tavoitteita sisällytetään poliittiseen ohjaukseen, opetussuunnitelmiin ja koulutuksen ja opetuksen sisältöihin. Voidaan puhua koulutuspolitiikkaa koskevasta muuttuvasta globaalista hallinnasta, jossa tavoitteet koulutukselle tarkoittavat samalla uusia ja kasvavia markkinoita kaupallisille toimijoille. Esimerkiksi digitalisaatio, tekoäly ja vahvistuvat kaupalliset toimijaverkostot muuttavat niin luokkahuonetta kuin kouluakin. Käyttäytymis- ja elämäntieteet tuovat uusia agendoja, tietojärjestelmiä ja menetelmiä koulutuksen ja opetuksen toteuttamiseen.
Näitä edellä mainittuja muutoksia on tarkasteltu meneillään olevassa kansainvälisessä koulutuksen tulevaisuuden suuntaviivoja tarkastelevassa FuturEd -tutkimushankkeessa, jonka tulokset tarjoavat uutta ymmärrystä koulutuksen tulevaisuuden suuntaviivojen tarkasteluun. Koulutuksen täsmähallinnan käsitteellä (precision education governance) tutkimushankkeessa viitataan koulutuksen globalisoitumiseen, digitalisoitumiseen, markkinoitumiseen, yksityistymiseen ja elämän- ja käyttäytymistieteiden roolin vahvistumiseen ja niiden seurauksiin kasvatuksessa ja koulutuksessa. Seuraukset ovat merkittäviä, jolloin on entistä tärkeämpää ymmärtää ja analysoida käsillä olevia koulutusta koskevia muutoksia ja tulevaisuuden suuntaviivoja. Kyseiset muutokset eivät vaikuta ainoastaan koulutuksen sisältöihin, vaan ne uudelleenrakentavat ymmärrystä koulutuksesta, tiedosta, oppimisesta, opettamisesta ja ihmisyydestä. Taloudellistuminen korostuu jo nyt. Kun koulutus muuttuu yksilökeskeisten oppimis- ja osaamisurien suunnitteluksi ja hallinnaksi digitaalisten työkalujen avulla, muuttuu myös opettajuus ja opettajan paikka. Taloudellistumista korostavassa eetoksessa keskitytään lapsen ja nuorten ominaisuuksien, piirteiden, kykyjen, taitojen, osaamisen, resilienssin, metakognitioiden, itsesäätelyn ja tunnetaitojen täsmävalmentamiseen, monitorointiin ja mittaamiseen ennen kaikkea ihmispääoman kasvattamiseksi.
Olemme omassa tutkimuksessamme kuvanneet edellä mainittuja siirtymiä koulutuksen dekontekstualisoitumisena. Se tarkoittaa koulutuksen irtautumista laajemmasta yhteiskunnallisesta ja historiallisesta kontekstista irrallisiksi taitojen, kykyjen ja osaamisen esityksiksi. Koulutuksen kapeneminen tällä tavalla häivyttää laajempia yhteiskunnallisia, filosofisia, historiallisia ja (talous)poliittisia näkökulmia ja sitä, minkä seurauksena näin on päässyt tapahtumaan.
Toki kasvatuksessa ja koulutuksessa tapahtuu koko ajan monenlaista. Vakavia yrityksiä vahvistaa erilaisia vastapolitiikan muotoja tapahtuu kaikkialla. Tulevaisuudessa olisi hyvä tuoda vahvemmin yhteen esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskasvatusta, ihmisoikeuskasvatusta, feminististä ja kriittistä pedagogiikkaa, tasa-arvopedagogiikkaa, demokratiakasvatusta, globaalikasvatusta ja antirasistista työtä.
Kristiina Brunila on professori Helsingin yliopiston kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskuksessa AGORAssa. Teksti on osa Globaalin sivistyksen edelläkävijät -hankkeen juttusarjaa.