Kestävä tulevaisuus ja käsityksemme pahuudesta kulkevat käsi kädessä. Pitäisikö ihmisten pahoista teoista syyttää yksilöä vai yhteiskuntaa? Globaalikasvatusta-podcastissa väitöskirjatutkija Emma Kurenlahti ja ympäristö- ja kestävyystieteilijä Leena Helenius keskustelevat siitä, miten pahuutta pitäisi ymmärtää ja käsitellä kasvatuksessa ja millainen pahuuskäsitys edistäisi kestävää tulevaisuutta.
Teksti: Minna Tielinen Kuva: sqback / iStock
Pahuus on mielletty historiassa monilla eri tavoilla. Helsingin yliopiston väitöstutkija Emma Kurenlahden mukaan on voitu ajatella, että pahuus on jotain yliluonnollista, joka laskeutuu ihmiseen jostain ulkopuolelta. Toisaalta se on voitu nähdä luonnollisena ilmiönä, jota esiintyy esimerkiksi luonnonkatastrofien yhteydessä. Yksi tunnettu määritelmä on saksalaisen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendtin määritelmä pahuuden arkipäiväisyydestä.
”Siitä, miten esimerkiksi natsi-Saksassa pahuuteen osallistuttiin tekemällä ihan arkipäiväistä työtä ilman, että olisi suoraan käyty tappamassa ketään. Sillä tehtiin rakenteita natsien toiminnalle arjessa. Sillä tuotettiin jo pahuutta, mutta se ei ollut mitään yksilön ultrapahuutta vaan ajattelemattomuutta ja yleiseen arkeen osallistumista”, Kurenlahti sanoo.
Kurenlahti on tyytyväinen, että tieteellisissä keskusteluissa on siirrytty kohti pahuuden rakenteellista määrittelyä. Siinä pahuus nähdään ilmiönä, jota yhteiskunnan rakenteet tuottavat. Yksilöihin liittyvät pahuuden määritelmät elävät kuitenkin vahvana esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
Käsitys pahuudesta on kulttuurisidonnaista, eikä sitä voi määritellä yleismaailmallisesti. Oman lähestymistapansa pahuuden tarkasteluun Kurenlahti perustaa filosofi Claudia Cardin määritelmään. Siinä pahuus on määritelty moraalisesti perustelemattomaksi ja hyväksymättömäksi toiminnaksi. Vaikka määrittely on vaikeaa, Kurenlahti pitää moraalittomana sitä, jos emme aseta pahuudelle mitään raameja.
”Card on ollut sitä mieltä, että jos emme määrittele mitään lähtökohtaista pahuutta, niin silloin emme oikeastaan anna tunnustusta pahuuden uhreille.”
Kestävä tapa tarkastella pahuutta olisi Kurenlahden mielestä se, että näkisimme, että pahuus on toiminnassa eikä yksilöissä. Silloin pahuuden määritelmät eivät henkilöityisi tiettyihin ihmisiin tai yhteisöihin ja tuomitsisimme ainoastaan tekoja ja toimintaa.
Toisen paha voi olla toisen hyvä
Historian saatossa käsitys hyvästä ja pahasta on voinut tarkoittaa erilaisia asioita. Myös eri kulttuureissa se määritellään eri tavoin. Helsingin yliopiston ympäristö- ja kestävyystieteilijä ja väitöstukija Leena Heleniuksen mukaanse, mikä yhdessä kulttuurissa on hyvää, voi olla toisessa pahaa ja ei-toivottavaa.
”Esimerkiksi ujo ja introvertti lapsi voi olla yhdessä kulttuurissa, esimerkiksi Yhdysvalloissa, outolintu. Sama lapsi olisi Kiinassa hyvin kasvatettu ja kauniisti käyttäytyvä. Eli kulttuurien välillä on isoja eroja”, Helenius sanoo.
Heleniuksen mukaan kaikkia ihmisiä yhdistää kuitenkin se, että olemme moraalisia olentoja ja laumaeläimiä. Sen takia tarvitsemme sääntöjä yhdessä toimimiseen. Kaikki kulttuurit määrittelevät moraalia ja sitä, mikä on hyvää ja pahaa tai mikä on toivottavaa ja ei-toivottavaa.
Myös Kurenlahti näkee pahuuden muuttuvana ilmiönä. Esimerkiksi lasten kurittaminen on nähty aiemmin myös suomalaisessa yhteiskunnassa hyvyytenä. Silloin ajateltiin, että lasta kasvatetaan hyvyyteen kurittamisen avulla.
”Nykyään miellämme sen enemmän pahaksi ja se on laissa kielletty. Toisaalta toisissa kulttuureissa, esimerkiksi Amerikan joissain osavaltioissa, tällainen lasten fyysinen kurittaminen on ihan hyväksyttävää”, Kurenlahti sanoo.
Kasvatuksessa pitää mennä pahuuden alkujuurille
Kun ajattelemme, että pahuus on jossain itsemme ulkopuolella ja muissa henkilöissä, rakennamme vastakkainasettelua. Kurenlahden mukaan kasvatuksessa onkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että lasta, nuorta, vanhempaa tai henkilökunnan jäsentä ei leimata pahaksi tai hyväksi. Sen sijaan tarkastellaan heidän toimintaansa.
”Pitäisi pyrkiä ymmärtämään, miksi juuri nämä tietyt henkilöt kasvatuksen kontekstissa tekevät hyväksymättömiä tekoja. Mitkä ovat ne lähtökohdat”, Kurenlahti sanoo.
Jos lapsella on esimerkiksi vaikeuksia ottaa toiset huomioon, Kurenlahden mielestä ei pitäisi kiinnittää huomiota pahoihin tekoihin vaan kannustaa kohti hyvää. Sillä, että toistuvasti osoitamme jollekin ihmiselle, että hän tekee väärin ja on paha, tuotamme pahuuden identiteettiä.
”Silloin pahuus identifioituu lapseen tai aikuiseen aika voimakkaasti. Voi myös käydä niin, että siitä tulee itseään toteuttava ennustus.”
Helenius ajattelee, että kasvatustyössä ollaan jatkuvasti tekemisissä hyvän ja pahan kanssa. Ne ovat toistensa vastinpareja ja kietoutuvat koko ajan yhteen. Kestävän tulevaisuuden rakentamiseen tarvitsemme moraalia, joka laajenee yksilöstä yhteiskuntaan ja muihin kaukana asuviin ihmisiin, erilaisiin eliöihin ja elottomaan luontoon. Helenius muistuttaa, että luonto itsessään ei ole hyvä tai paha.
”Moraali on ihmisen juttu, ja ihminen arvottaa luonnon toimintoja hyviksi ja pahoiksi. Luonto itsessään on ristiriitainen eikä asetu ihmisen asettamiin dualistisiin luokiteltuihin”, Helenius sanoo.
Heleniuksen mukaan luonto kavahtaa absoluuttisia totuuksia ja voimakkaita vastakkainasetteluja. Monimuotoisessa luonnossa elääkin esimerkiksi munivia nisäkkäitä ja sukupuolta vaihtavia kaloja. Helenius muistuttaa, että ihmisten itselleen asettamat luokittelut eivät myöskään pidä paikkaansa, vaan meissä kaikissa on ristiriitaisia puolia.
Kuuntele Globaalikasvatusta-podcastin viides jakso Spotifysta tai muusta valitsemastasi podcast-palvelusta!
Fingon Globaalikasvatusta-podcastin jakso on tuotettu osana Transformer 2030 – Tulevaisuuden -tekijät hanketta, jota koordinoi Fingo ja rahoitti Opetushallitus. Kuuntele ja laita sarja seurantaan valitsemassasi podcast-palvelussa! Jos haluat oppia lisää kestävän kehityksen teemoista ja työkaluista, kuten systeemiajattelusta, kestävästä hyvinvoinnista sekä tulevaisuusajattelusta tutustu Transformer 2030 – Tulevaisuuden tekijät -verkkokurssiin.
