Suomen koulujärjestelmä uudistettiin perusteellisesti peruskoulujärjestelmän luomisen myötä 1960-ja 1970-luvuilla. Peruskoulu suunniteltiin demokraattiseksi, osallistavaksi ja yhdenvertaiseksi paikaksi oppia ja harjoitella elämää varten. Koululaitos on vuosien varrella mukautunut yhteiskunnallisiin ja maailmanlaajuisiin muutoksiin, mutta uudistukset tapahtuvat hitaasti ja saavat osakseen paljon julkista kritiikkiä. Ilmiöiden ja ongelmien monimutkaisuutta ei kuitenkaan opita ymmärtämään tai tarkastelemaan kriittisesti, mikäli koulun toimintakulttuuri ei sopeudu heijastamaan maailman monimutkaisuutta ja jatkuvaa muutostilaa tarpeeksi laaja-alaisesti.
Teksti: Elina Tiensuu Kuva: Mika Niskanen
Nykyinen koululaitoksemme on suunniteltu teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin aikakaudella, jolloin taloudellinen kasvu ja yhteiskunnallinen kehitys nojasivat rajattomasti saatavilla oleviin resursseihin ja yksinkertaisiin työtehtäviin.
Nykyisessä yhteenlinkittyneessä ja moniulotteisessa maailmassa koulujärjestelmä näyttäytyy jäykkänä, vaikka opetussuunnitelmissa on tietoisesti korostettu oppilaiden aktiivista roolia toimijoina sekä vuorovaikutustaitojen kehittymisen tärkeyttä. Tulevaisuuteen valmistavia laaja-alaisia osaamisen taitoja pyritään tukemaan monialaisten oppimiskokonaisuuksien kautta, mutta perinteiset tuntijaot ja oppiainerajat rajoittavat yhä opettajien välistä yhteistyötä ja vaikeuttavat sekä opettajien että oppilaiden mahdollisuuksia kehittää omaa osaamista yhteistyön kautta.
Yhteiskunnan tavoin myös kouluissa tarvitaan uusia ajatusmalleja, jotka horjuttavat vallitsevia tapoja ajatella, toimia ja määritellä asioita. Sukupolvilta toisille periytyneen koululaitoksen erillisiin oppiaineisiin perustuva rakenne ohjaa kuitenkin yhä edelleen kohti lokeroivaa ajattelua ja maailman katsomista asia kerrallaan kokonaisuuden sijaan. Kouluissa tarvitaankin siis ajatustenvaihtoa maailman muutoksesta, eli puhetta siitä, millaiset tiedot ja taidot oppilaat todella tarvitsevat elämää varten.
Koulun pitää muuttua, jotta maailma muuttuu. Tarvitaan laajaa keskustelua koulun nykyisestä arvopohjasta ja uuden, ympäristötietoisen sekä sosiaalista kestävää kehitystä tuntevan sukupolven kasvattamisen vaatimuksista. Uusien narratiivien ja vaihtoehtoisten mallien etsiminen saattaa kuulostaa vaikealta, mutta sitä kestävyystietoisen sukupolven kasvatus vaatii.
Nykyisten opetussuunnitelmien perusteella kasvattajien oletetaan vahvistavan ja tukevan oppilaiden arvomaailman kehittymistä ekososiaalisen sivistyskäsityksen mukaiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa kasvamista ihmiseksi, joka haluaa rakentaa hyvinvointia ekologisesti kestävällä tavalla. Todellisuudessa opettajien valta valita omat pedagogiset ratkaisunsa asettaa oppilaat eriarvoiseen asemaan kestävän kehityksen teemoihin tutustumisessa: osa oppii jo alakouluissa löytämään vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja elämään kestävästi, kun osa saa tyytyä ilmastonmuutoksen yksialaiseen käsittelyyn luokka-asteelta toiselle.
Muutoksen ja mutkikkaan maailman ymmärtäminen vaatii oppimisen uudelleenarviointia sekä elinikäiseen oppimiseen kasvamista. Oppilaat ja opettajat tarvitsevat kokemuksen siitä, että he voivat vaikuttaa teoillaan ja sanoillaan kestävämmän tulevaisuuden saavuttamiseksi. Tekeminen on merkityksellistä, jos sillä koetaan olevan muutosvaikutusta.
Kestävyysajatteluun tarttuminen luokkahuoneessa voi toden teolla avata oppilaiden ja opettajien maailmaa ja muuttaa vallitsevia käsityksiä siitä, mikä on tavoittelemisen arvoista ja miten tulevaisuutta kannattaa oppilaitoksissa luoda.
