Vähemmistöt ovat aina olleet osa suomalaista yhteiskuntaa ja sen tulisi näkyä myös kouluissa. Tänään lapsen oikeuksien päivän kunniaksi olisi hyvä pohtia niiden toteutumista myös Suomessa.
Teksti: Sofia Viitala Kuva: Andrea Balogh
Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan koulutuksen tulee pyrkiä edistämään kunnioitusta lapsen vanhempia, omaa sivistyksellistä identiteettiä, kieltä, arvoja ja myös hänen omastaan poikkeavia kulttuureita kohtaan. Tämä vaatii kouluissa tietoa ja ymmärrystä eri kulttuureista. Pyritäänkö koulussa lisäämään kunnioitusta kaikkien lasten omaa identiteettiä, mutta myös muita kulttuureja kohtaan?
Viime kuussa julkaistu Historioitsijat ilman rajoja -järjestön Kenen historia?-raportti nosti puheenaiheeksi suomalaisen historian moninaisuuden. Raportissa korostetaan Suomen monikulttuurista historiaa, joka ei kuitenkaan heijastu esimerkiksi kouluissa opetettavaan historiakertomukseen. Yksipuolinen historiakertomus jättää huomioimatta Suomen historialliset vähemmistöt, kuten romanit ja saamelaiset, ja rakentaa harhakuvaa monokulttuurisesta Suomesta.
Jokaisella lapsella on oikeus tuntea oma kulttuurinsa ja ymmärtää myös muita. Suomen kouluissa ei ole pelkästään valtaväestöön kuuluvia lapsia eikä näin ole koskaan ollutkaan.
Koulutuksen sisältöjen päättäminen on yksi vallankäytön muoto, jota tulisi käyttää viisaasti. Inklusiivisempi koulutus lisäisi lasten ja nuorten tunnetta siitä, että hekin kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan ja houkuttelisi heitä myös osallistumaan ja vaikuttamaan siihen aktiivisesti.
Huomioimatta jättäminen sulkee vähemmistöjä yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. Monet nuoret kokevat itsensä virallisen Suomen silmissä näkymättömiksi, eivätkä osaksi Suomen kansallista kertomusta.
Eri narratiivien lisääminen esimerkiksi historianopetukseen auttaisi myös valtaväestöön kuuluvia ymmärtämään vähemmistöjen asemaa paremmin. Tämä taas helpottaisi vuorovaikutusta eri taustoista tulevien ihmisten välillä.
Samaa aihepiiriä käsiteltiin myös Vantaan taidemuseo Artsissa marraskuun alussa pidetyssä Miksi opetussuunnitelmani on niin valkoinen? -keskustelutilaisuudessa. Tapahtuman panelistien mukaan suomalaisissa kouluissa opiskelevat vähemmistöt kokevat usein opetuksen lähtökohtana olevan, että oppilaat ovat valkoisia. Eivät he silloin koe koulun olevan heitä varten. Kun puhutaan muista kulttuureista, niitä kuvaillaan usein stereotyyppisesti tai alempiarvoisina.
Kuva, jonka luomme eri kulttuureista, vaikuttaa voimakkaasti vähemmistöä edustavien lasten identiteettiin: haluavatko he samaistua sellaiseen, mikä nähdään jollain tavalla huonompana, kuin vaikka länsimainen tai suomalainen kulttuuri? Miten luoda oma kulttuuri-identiteetti, jos omasta kulttuurista ei koulussa puhuta juuri mitään?
Kouluissa tulisi tarkastella myös sitä, millaisissa yhteyksissä ei-valtaväestön edustajia esitetään – jos esitetään. Oppimateriaalien tulisi tarjota positiivisia samaistumiskohteita myös muille kuin kantaväestölle.
Kunnioituksen lisääminen muita kulttuureja kohtaan ei onnistu yksipuolisilla ja vajavaisilla kuvauksilla muista ihmisryhmistä. Esimerkiksi suomalaisten vähemmistöjen historiasta pitää pystyä kertomaan, vaikka se olisi valtaväestön näkökulmasta vähemmän imartelevaa. Historian väärinkäytösten ja ongelmien tuominen esiin auttaa nykytilanteen ymmärtämisessä. Ilmiöillä, jotka ovat näkyvissä tänä päivänä, voi olla pitkä historia.
Koulutus kehittyy jatkuvasti ja paljon on jo tehty työtä moninaisuuden huomioimiseksi. Mutta muutoksen ei tulisi jäädä vain yksittäisten opettajien harteille, vaan se on koko koulutusjärjestelmän vastuulla.
Moninaisuus ja kulttuurisen identiteetin rakentuminen tulisi huomioida entistä paremmin esimerkiksi opettajankoulutuksessa. Yhdenkään oppilaan ei tule tuntea itseään näkymättömäksi. Kunnioitus jokaisen kulttuuria kohtaan ja eri kulttuurien näkyminen tulisi olla osa koulujen arkea.
Lue myös Maailman Kuvalehden artikkeli Ei ihme jos saamelaisuus on vierasta – sitä ei historiantunnilla juuri opeteta.
